Irtisanomiseni

2011-12-15T00:35:00.000-08:00

Teksti: Manu Haapalainen

Tästä blogista piti tulla toisenlainen.

Kaupunkisissin oli tarkoitus räksyttää kaupunkilaisen arjen pienistä ja isoista epäkohdista. Siitä miten metro on myöhässä, miten vain itseään ajattelevat ja virheellistä vapauttaan vaalivat yksityisautoilijat tukkivat koko keskustan ja miten ruokakaupoissa on edelleen laillista myydä tapettuja eläimiä.

Voi edelleenkin olla, että tästä tulee sellainen blogi.

Nyt kirjoitan kuitenkin siitä, miten minut yhtenä neljästäkymmenestä neljästä irtisanottiin Otavamedian palveluksesta joulukuun 12. päivänä 2011.

Juuri minun tarinani ei tietenkään ole 2010-luvun Suomessa mitenkään poikkeuksellisen traaginen. Haluan kuitenkin mitään sensuroimatta kertoa, miltä tällainen minusta tuntuu ja miten minusta tällaiseen olisi kohtuullista reagoida.

Olin Otavamedian palveluksessa vakituisena työntekijänä. Tällaisen sopimuksen irtisanominen on 15 miljoonaa euroa voittoa meidän työllämme viime vuonna tahkonneelta yhtiöltä minun näkökulmastani sopimusrikkomus ja täydellistä moraalin puutetta osoittava petos.

Nyt ei puhuta kultaisesta kädenpuristuksesta. Nyt puhutaan kultaisesta suihkusta.

LAUANTAI 10.12.

Jep, on lauantai, mutta lehdessämme ollaan töissä. Olemme päätoimittajamme lietsomassa hysteerisessä työpsykoosissamme päätelleet että joulun tuplanumero ei valmistu, ellemme ole töissä sekä itsenäisyyspäivän että sitä seuraavan lauantain. Se valmistuisi kevyesti, mutta väliäkö hällä. Ei minua ainakaan haittaa tehdä ylitöitä joista on myöhemmin tiedossa moninkertaiset vapaat.

Paitsi että.

Ilmapiiri toimituksessa on helvetillisen kireä, jotain aivan muuta kuin olen koskaan missään, edes täällä tänä piinan ja kidutuksen syksynä kokenut. Otavamedian yt-neuvottelut ovat päättyneet edellisellä viikolla, eikä kukaan ihan varmaksi tiedä milloin konserninjohto edes suvaitsee kertoa, mitä aikoo tehdä. Kuulemma maanantaina, mutta pitäkö sekään takaraja?

Päätöksiä on vetkuteltu viikkotolkulla. Johto ei ole tiedottanut mitään.

Irtisanotaanko meidän lehdestämme joku? Lakkautetaanko koko paska? Kuka? Mitä? Kukaan ei tiedä, eikä kukaan enää jaksa epätietoisuutta.

Mutta.

Päätoimittajan käytös on muuttunut eilisen jälkeen. On kuin hänet olisi vaihdettu samannäköiseksi palkoihmiseksi tai robotiksi. Koko viime viikon hän on johtanut toimitusta lähinnä itkeskelemällä neuvottomana. Nyt hän on kova, kylmä ja määrätietoinen.

Olemme riidelleet päätoimittajan kanssa koko syksyn, jo ennen kuin yt-hupi alkoi. Minä väitän kuulemma vastaan ja siten murennan hänen arvovaltaansa. Lisäksi en kuulemma noudata työaikoja.

Viimeksi pari viikkoa sitten minulle on huudettu pää punaisena kun olen rohjennut lähteä kymmenen minuuttia etuajassa – toki tehtyäni edellisellä viikolla töitä sairaslomallanikin, Otavamediassa sellainen on tapana, katsokaas.

Meille on maanantaiksi sovittu oman absurdin näytelmämme toinen näytös. On sovittu minun, päätoimittajan ja julkaisujohtajan palaveri, jossa katsotaan, olenko ollut nyt sitten kiltimmin. Aiemmin syksyllä julkaisujohtaja on tuominnut minun käyttäytyneen tuhmasti ja uhkailemalla määrännyt olemaan nätimmin.

Julkaisujohtaja ei ole koskaan käynyt toimituksessamme seuraamassa työtämme. Kai hän näkee ja kuulee läpi seinien.

Käyn kysymässä päätoimittajalta, onko se maanantai nyt tälle spedeilylle ihan paras päivä. Jos silloin julkistetaan ne irtisanomisetkin. Haloo hei. Olen samalla ajatellut ilmaista päätoimittajallekin yt-solidaarisuuteni, ehdottaa että jos nyt pitäisimme vaikka koko toimitus yhtä tämän kamaluuden keskellä.

Ei siitä mitään tule. Päätoimittaja sanoo ykskantaan ”peruvansa” kurinpitokokouksen. Peruvansa, ei siirtävänsä.

Hätäännyn. Tajuan, että eilisessä muutosjohtamiskoulutuksessa päätoimittajalle on sittenkin annettu tietoa.

Tivaan, mitä tietoa. Kerro nyt, tässä on kiduttu kuusi viikkoa.

Ei päätoimittaja kuuntele. Hän kutsuu toimituksen koolle. Hän kertoo tietävänsä. Hän kertoo että tieto on julkista maanantaina kello 14.

Mutta.

”Minä olen työnantajan edustaja ja teen niin kuin minun kuuluu tehdä. Minä en saa kertoa teille mitään ennen sitä.”

Kysyn, mitä tapahtuisi jos hän kertoisi.

”No, tuskin minua irtisanottaisi”, hän sanoo ja katsoo minuun.

Ilmoitan että mua ei enää huvita. En tee mitään ennen kuin saan tietää. Nyt riittää. Tätä on kestänyt liian kauan.

Päätoimittaja tuijottaa kylmillä silmillään ja tiuskaisee:
”Sä voit tehdä ihan mitä haluat. Tai olla tekemättä. Tää on vapaaehtoinen ylityöpäivä. Mee kotiis. Mutta kannattaa vähän miettiä, mitä tekee.”

Menen nöyryytettynä huoneeseeni katsomaan Sean Pennin elokuvaa Erämaan armoille ja kirjoittamaan siitä arvostelua. Jos luette sen, älkää uskoko mitään. En pysty keskittymään katsomiseen minuutiksikaan. Vapisen ja itken. Pausetan leffan vähän väliä ja selaan hermostuneena nettiä.

Päätoimittaja tömähtää jossain vaiheessa sisään. Hän räksyttää, että miten kehtaan olla ”taas” Facebookissa. Hän haluaa muokata juttuani joutavasta laulukilpailu Voice of Finlandista. Se ei ole tarpeeksi kritiikitön.

Tapa ittesi lehmä, sanonko mä mihin sen jutun voi työntää. Ajattelen, mutten sano.

Nyt olisi hyvä aika pyytää anteeksi koko syksyn kestänyttä ajojahtia työajoista ja mukamas huonosta käytöksestä. Anteeksipyyntöä ei kuulu. En tietenkään sitä odottanutkaan.

Toisaalta, ei kai hän vittuilisi minulle näin lujaa, jos irtisanottava olisin juuri minä. Eihän?

Äh, onko sekään parempi jos joku kollega lähtee? Ei. Toimitus on sirpaleina joka tapauksessa.

Lähden avovaimoni Jullen kanssa kaupungille. Meillä on vuosipäivä.

MAANANTAI 12.12

Herään sairaana huolesta. Mahaan ja päähän sattuu, haluan paeta lomailemaan jonnekin leppoisampaan ilmapiirin, vaikkapa Guantanamon vankileirille.

En minä työn itsensä takia potkuja pelkää. Pidin työstä ja lehdestäkin kun sinne neljä vuotta sitten menin. Nyt sen alati pehmenevä ja kaikesta uudesta tv-paskasta lähes kritiikittä uutisoiva linja on kuitenkin alkanut kyllästyttää. Työstä on katoamassa luovuus ja lupa yllättää lukijat. Tarkkaan rajattu konsepti on litistämässä hengitystilan.

Olen huolesta sairas koska jään taloudellisesti tyhjän päälle, jos menetän työni.

Matkalla töihin ajattelen konsernin pääomistajaa, hallituksen puheenjohtajaa, Vuorineuvosta.

Follow the money, se on helppoa. Vuorineuvos on pääpiru koko Kidutuksen Syksyn taustalla. Todellisuudesta vieraantunut seniili on viikonloppuna julistanut jossain ettei graafinen suunnittelu ole osa lehden toimitusprosessia.

Vuorineuvos käärii taskuunsa viisitoista miljoonaa, ja kun tänä vuonna ollaan jäämässä ehkä kymmeneen miljoonaan, se ei Vuorineuvokselle riitä. "On aika uudistaa organisaatio", sitten Vuorineuvoksella varmasti riittää rahaa kulkea pitkin Afrikkaa ampumassa eläimiä.

Vuorineuvos. Vampyyrin näköinen mies.

Toivon että kukaan ei jaksa enää kohta vaihtaa kusisia vaippojasi. Kun joskus kuolet, tulen hautajaisiin kuokkimaan. Tanssin vappuhattu päässä ja kädet munissa ripaskaa, laulan Shiny Happy Peoplea. Hautajaisten jälkeen käyn viikoittain masturboimassa hautakummullesi. Lupaan.

Mietin että mitenkähän sitä päivän viettäisi sitä kello kahta odotellessa. Päätän ostaa matkalta kolme pulloa kaljaa. Kuvittelen mielessäni, että irtisanomisen hoitavat päätoimittaja ja julkaisujohtaja, saapumalla huoneeseeni.

Suunnittelen kuvaavani koko homman videolle, jos kohdalle tosiaan osuu. Tarjoan kaljat ja lopulta kaadan ne näiden niskaan. Sitten video Youtubeen ja jakoon Facebookiin.

Olo on heti parempi.

Vaan ei kauaa. Päätoimittaja pitää kokousta. Kysyn taas eikö hän voisi kertoa kuka lähtee. Ei kukaan voi vedota siihen, että on kielletty kertomasta. Jokainen tekee omat moraaliset ratkaisunsa. Ei niitä voi ulkoistaa. Näinä hetkinä nähdään, kuka on kenellekin lojaali. Toimitukselle vai vampyyreille.

Päätoimittaja huokaa että miten sun Manu täytyy olla taas noin vaikea.

Yhdeltä intranetissä lukee että irtisanottuja on 44. Marssimme koko talon väki keskusaukiolle hiljentymään. Hetkessä on jotain kaunista, mutta kaipaisin kyllä itse jotain räjähtävämpää mielenilmausta.

Iltapäivän kuluessa alan kuulla huhua irtisanottujen nimistä.

Kello on jo neljä kun päätoimittaja ilmestyy ovelleni ja pyytää julkaisujohtajan luo. Katson neuvottomana kaljojani. Pasmat sekoavat, en osaa ottaa oluita mukaan. Olisitte tulleet tänne.

Otan kyllä kameran, mutta videosta tulee huono. En julkaise sitä. Sönkötän, vaikka olen mielessäni varautunut juuri tähän.

Julkaisujohtaja hymyilee irtisanoessaan minut. Huudan niin lujaa kuin lähtee. Kutsun häntä ”Saatanan huoraksi” (tavanomaista mutta aika osuvaa, jos Vuorineuvos tosiaan on sielunvihollinen), ja ”henkisestikin alamittaiseksi kääpiöksi” (ihan ok).

Käsken hänen ”Syödä paskaa ja kuolla syöpään.”(Perus, mutta aika hyvä minusta)

Muistutan, että tiedän missä hän asuu (en tiedä, enkä selvitäkään).

Haluan tässä täsmentää, että irtisanomisen aikana jotakin loksahtaa kohdalleen. Teflonpintainen, aina arvoituksellisesti hymyilevä Julkaisujohtaja saattaa aivan hyvin olla ristilukki koko Otavamedian diabolisen yt-prosessin takana. Hän on mestari vaikenemaan ja salaamaan ajatuksensa. Hän on luultavasti koko Otavamedian vaarallisin henkilö.

Työnantajapuoli on vaiennut siitä miten toimittajille tulee käymään, tähän hetkeen asti. Ei ole huvittanut neuvotella, nyt irtisanotaan katsokaas. Kuukauden irtisanomisaika.

Matkalla takaisin työhuoneeseen käy vähän tuurikin. Vastaan kävelee Henkilöstöjohtaja, kalmankylmä nainen joka on viime ajat ohi kulkiessaan kuikuillut huonettani korppikotkan lailla. Myös hän on edustanut työnantajaa skandaalimaisissa yt-neuvotteluissa.

Tapasin hänet ensi kerran, kun olin juuri tullut taloon, sijaistamaan nykyistä päätoimittajaa. Lojuin jalat pöydällä, kädet housuissa ja katselin Californicationia, jotain seksikohtausta, kun hän tuli toimittamaan jotain asiaa. Kättelimme.

Nyt emme. Niittaan hänet seinään. Aivan, käyn käsiksi naiseen. En kadu, hän on minulle työnantaja, The Man, ei mikään nainen.

En edes satuta häntä.

Tämä on niin pientä sen rinnalla, mitä te teette meille.

Päätoimittaja juoksee perässäni huoneeseen. En muista mitä hän puhuu. Olen shokissa. Itken. Soitan pääluottamusmies Hannen paikalle. Puhumme jatkotoimista, saan itseäni vähän kasaan. Avaan kaljan.

Lähden etsimään Toimitusjohtajaa.

Toimitusjohtaja ei ole lukumiehiä, on itsekin sanonut. Hän johtaa Otavamediaa koska on entinen tennisammattilainen ja Alexander Stubbin kaveri. Lehtien julkaisemisesta treenatulla bisnesmiehellä ei ole hajuakaan. Tulosmiehiä. Brett Easton Ellisin kirjoittama henkilöhahmo. Hänet on helppo kuvitella penthouseensa, kiduttamaan naisia kuoliaaksi.

On jo myöhä mutta toimitusjohtaja on yhä huoneessaan. Tarraan pesismailaani, hiivin lähemmäs. Hän huomaa minut kun olen jo puolivälissä huoneessa. Lyön ensin mahaan, hän taittuu kaksin kerroin. Kyykistyn hiukan, rasautan polveen. Nyt hän on selällään lattialla. Lyön toiseenkin polveen. Tästä lähtien tennisammattilainen pelaa rullatuolissa.

Valitettavasti edellinen kappale on fiktiota. Olen haaveillut väkivaltaisesta kostosta, jos irtisanominen osuu kohdalle. Mutta minusta siihen ei ole. Olen pahoillani.

En kehota ketään muutakaan väkivaltaan.

Mutta. Toivoahan saa.

Ihmisiä irtisanotaan näinä päivänä pitkin maata, massoittain, kuka mistäkin tekosyystä.

Minua ei haittaisi, jos joku irtisanottava ottaisi oikeuden omiin käsiinsä.

Päinvastoin. Pahaa pelkään, että se on ainoa lääke. Kapitalisti tottelee ehkä sittenkin vain väkivaltaa tai sen uhkaa. On vaikeampi irtisanoa, jos tietää asettavansa itsensä vaaraan.

Kaisu ja Juha odottavat Hotelli Pasilan baarissa. Jullekin tulee, ja se nainen Kotiliedestä, anteeksi, en muista nimeäsi, olin aika päissäni.

Itken ja juon rakkaiden ystävien tukemana.

Jotain hyvääkin tästä kaikesta jäi.